Pitsa

Pizza

Pitsa

Bella Italian vientihitti on napolilainen keksintö.

Leivinuunissa paistaminen antaa ohuelle pohjalle ruokahalua herättävän aromin ja ilmavan rakenteen, ja kokonaisuutta täydentävät yksinkertaiset täytteet – hyvä pitsa on helppo tunnistaa.

Kysymys ruokalajin alkuperästä onkin sitten vaikeampi. Lähes kaikki muinaiset kulttuurit egyptiläisistä aina Pompeijin asukkaisiin tunsivat pitsan edeltäjän. Roomalaiset tarjosivat jumalilleen uhrilahjana paistettua litteää leipää, Kiinassa syötiin vuosisatoja sitten riisijauhosta valmistettua maustettua ohutta leipää ja Turkissa on tunnettu lukemattomien vuosien ajan lihapitsa nimeltä lahmacun.

1700-luvulla napolilaisessa kiviuunissa paistettiin ensimmäinen nykyisenkaltainen pitsa: hiivataikinasta valmistettu litteä leipä, jonka päällä oli pilkottua tomaattia, mozzarellaa ja mausteina yrttejä ja valkosipulia. Siitä lähtien kuperareunaista pohjaa on käytetty kaikenlaisten täytteiden kanssa.

Pitsaa pidettiin kauan köyhien ruokana. Tämä kuitenkin muuttui vuonna 1889, kun Savoijin kuningatar Margherita kyllästyi ranskalaiseen gourmet-ruokaan. Hän pyysi Napolin parhaan pitsaleipurin Capodimonten kuninkaalliseen palatsiin ja söi pitsan, joka oli koristeltu Italian lipun väreillä – tomaateilla, basilikalla ja mozzarellalla. Näin syntyi Margherita-pitsa.

Toinen kaikkialla hyvin suosittu ”aito napolilainen” muunnelma on Pizza Marinara, jossa on tomaattia, valkosipulia, oreganoa ja oliiviöljyä. Italiasta muuttaneet leipurit, jotka avasivat pitserioita Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, tekivät molemmat alkuperäisreseptit tunnetuiksi eri puolilla maailmaa.

Menestystarinan jälkeen on nähty myös monia epäonnisempia luomuksia. Siksi Napolin pitsaleipurit perustivat vuonna 1984 Associazione Verace Pizza Napoletana -järjestön, joka suojelee napolilaisia alkuperäisreseptejä ja myöntää laatuleimansa valitsemilleen pitserioille.

Teksti: Kim Leclaire